Lenni Lokinpoikanen

 Tämä postaus sisältää todellista tarinaa niin hyvässä kuin pahassa. 

Viime viikolla istuessani parvekkeella huomasin, että taas alkaa olla se aika vuodesta, kun lokkipesueet heitetään "ulos" pesistään ihan näinä viikkoina. Katoilla päivystävät suuret lokkiemot ja reviiritaistot ovat valloillaan.. Joskus vuosia sitten tunsin lähinnä vihaa näitä otuksia kohtaan, mutta sitten kävikin vanhassa kodissa niin, että sain tutustua lähemmin näiden lintujen ihmeelliseen elämään. Lokithan ajavat "tipulaisensa" jossain vaiheessa pesästään, mutta meidän kerrostalon katolla kävi vähän eri häätäjä, nimittäin rännienpuhdistaja. Maahan tipahti paniikkihäädössä kolme pientäpoikasta, joista yksi selvisi laskeuduttuaan nurmikolle, toinen loukkasi jalkansa ja kolmas siirtyi suoraan lokkien ikuiseen taivaaseen. Asiassa ei olisi muuten mitään ihmeellistä, paitsi se, että tämän keskimmäisen Lennin elämää sitten seurasimme monta viikkoa, koska se pyöri juuri kulkureitillämme. Poikaset olivat selkeästi keskenkasvuisia, niiden pesästälähtö olisi ollut vasta ajankohtainen viikon-kahden jälkeen..

Harmaalokkihan on rauhoitettu lintu, joten loukkaantunut yksilö voidaan lopettaa viranomaisen toimesta. Korkeasaaresta tuli setä katsastamaan pihamme kasvatin heti tiputusta seuraavana päivänä ja silloin hän opetti minulle monta mielenkiintoista seikkaa. Nimittäin sen, että poikanen ei ollut hylätty, niinkuin luulimme. Sen ympärillä lähipuissa, tolpissa, katoilla vahti monta "emoa", ettei sille käy kuinkaan. Korkeasaaren setä nosti lokin kädessään korkealla ja samantien alkoi kamala huuto ja täysin tyhjästä ilmestyi monta emoa vartioimaan. Lisäruokintaa ei tarvita, koska emot huolehtivat siitä. Lennin siivet toimivat täydelliesti, joten vain katkennut jalka oli sen liikkumisen esteenä. Se sai jäädä tippumalleen nurmikolle, emot huolehtisivat siitä.

 On yhtäaikaa kummallista ja ihmeellistä, miten nämä linnut huolehtivat toisistaan, aina joku katsoo perään. Sen koimme parina vuonna asuessamme meren rannalla. Oli hauskaa seurata pienten piipittäjien vaelluksia pysäköityjen autojen väleissä ja ajoteillä, emot huusivat perässä jos joku meni niitä liian lähelle. Oli siinä lähellä, ettei monikiloinen lokki hyökännyt kolmekiloisen koiramme kimppuun.. ,) Ruoka-aikaan pienet juoksivat emonsa kiinni ja huusivat kurkkusuorana. Huudoilla ne juuri kommunikoivat keskenään, vaikka se saattaa kuullostaa vain kirkunalta. Lennien herätessä kuului vaimeaa "piipiip" ääntä ja hädän iskiessä ääni vain voimistui. Emot taas tarkkailivat tilannetta kauempaa, viileän rauhallisesti. Kirkuivat välillä omiaan ja selvästi kadonnutta poikasta yritettiin paikantaa kirkunoilla puolin jos toisin.

Alkutarinan Lenni Lokinpoikanen vaelsi monta viikkoa raajarikkona ympäri pihojamme. Kävi sitä muutamaan kertaan kettukin moikkaamassa, naapurista tiedettiin kertoa. Emot ajoivat repolaisen kuulemma tiehensä. Jossain vaiheessa raajarikkolenni kohtasi ilmeisesti sisaruksensa ja sen jälkeen molemmat lennit viettivät aikaa keskenään. Vahvempi ja terve yksilö selvästi kaitsi tätä raajarikkoista. Sitten ne taisivat lentää pois läheiselle niitylle. Samaisella niityllä oli nimittäin nähty jalkapuolilenni, jonka vahvasti uskon olleen meidän pihan lokinpoikanen. ,) 

Niiden viikkojen aikana, kun sain seurata vammautunutta harmaalokkia, aloin ymmärtämään näiden lintujen touhuja ja viha niitä kohtaan katosi jonnekin. Ovat ne edelleenkin ärsyttäviä, se kyllä täytyy myöntää, mutta niiden toimintatapa on kiehtova. Vuosien saatossa olen oppinut erottamaan eri kirkunat toisistaan ja seurannut niiden touhuja. 

Jos seuraavan kerran kuulet vaimean piipityksen puskasta, katsasta ihan muuten vaan lähitolpat ja katot, niin saatat huomata päivystävän lokkiemon tarkkailemassa pieniään. ,)